Kuilun reunalla

Koin sitten eilen melko pahan henkisen romahtamisen. Ja nyt ei puhuta parista hiljaisesta kyyneleestä vaan kunnon tunteenpurkauksista ja epätoivosta. Ei siis ollut hyvä päivä eilen.

Kaikki alkoi heti aamulla mennessäni kirjastoon taas opinnäytteeni pariin. Olin jotenkin ihan hukassa koko työn kanssa ja en tiennyt yhtään mistä jatkaa työskentelyä. Sain kolmen tunnin aikana kirjoitettua ehkä yhden virkkeen verran. Söin vähän lounasta ja katsoin ruutu.fi -palvelusta jakson hulluna häämekkoihin -ohjelmaa. Lounaan jälkeen kun oli aika jatkaa hommia, jokin vain napsahti. Tuli niin toivoton ja ahdistunut olo, joka purkautui älyttömänä itkuna, vapinana ja huonona olona. Luojan kiitos mä olin itsekseni kirjastossa eikä kukaan ollut todistamassa romahdustani. Soitin sitten miehelleni joka huolestui tosissaan mun olostani ja haki mut pois kirjastosta.

http://weheartit.com/entry/31347704

Ai että mistä kiikastaa? Mä luulen, että tässä on kysymys muustakin, kuin pelkästään väsymyksestä opinnäytteen kanssa. Toki asiaan vaikuttaa se, että oon pitänyt kuukauden aikana yhden ainoan vapaapäivän gradusta. Ja oon tehnyt välillä tosi pitkiä päiviä sen kanssa, joten kyllä, olen HELV**** väsynyt myös. Mutta juuri ne lapsuuden muistot alkoivat nousta pintaan. Lapsena yritin kovasti miellyttää muita olemalla kympin oppilas. En tiedä mistä se johtuu. Olin pyöreä lapsi ja koin jatkuvasti olevani muita isompi ja kömpelömpi, joten koin kai tarvetta kompensoida sitä olemalla fiksu. Sain myös vanhemmilta paljon huomiota hyvistä numeroista, joten oli kai luonnollista pyrkiä niihin. Muistan sen pettymyksen, joka tuli, jos koenumero oli alle 9+. Tunsin suunnatonta häpeää. Kerran unohdin lukea englannin sanakokeeseen, ja sain 6+. Muistan kuinka itkin koko illan kotona ja revin sanakoelapun roskakoriin.

Mun on siis tosi vaikea suhtautua siihen, että koen gradun teon äärimmäisen vaikeaksi. Tuntuu, etten vain yksinkertaisesti osaa tarpeeksi hyvin ja työni ei ole tarpeeksi hyvä. Pelkään, mitä ohjaajani sanovat työstäni puhumattakaan heistä, keihin työni varsinaisesti liittyy. Tuntuu, etten vain riitä. Ja nämä tunteet eivät enää rajoitu pelkästään tähän opinnäytteeseen. Mua suorastaan pelottaa tulevaisuus. Mua pelottaa, että en saa töitä, koska tää mun ala ei ole mikään työllistetyin tällä hetkellä. Mua pelottaa, etten saavuta sellaisia asioita elämässä, joita multa odotetaan ja joita itse odotan. Itselleni ne eivät ole materiaalisia asioita niinkään, vaan sitä, että saa tehdä asioita joista nauttii. Ja siinä olenkin tehnyt virheen elämäni aikana. En ole todella miettinyt, mitä haluan tehdä. Opiskeluaikana huomasin, ettei opiskelemani ala ole se unelma-ala, mutta olin pelkuri enkä uskaltanut kääntää venettä enää siinä vaiheessa. Vai olenko sittenkin kiinnostunut alasta, mutta epäonnistumisen pelko saa mut ajattelemaan toisin? Nyt en tiedä yhtään, millaisia töitä alkaisin edes tavoitella ja mistä. Mun sisäinen kompassi on ihan sekaisin.

Tiedän, että maailmassa on isompiakin ongelmia, kuin tyttö, jolla on vähän vaikeeta opinnäytteensä kanssa. Mutta tämä ei todellakaan rajoitu pelkästään siihen. Ahdistuneisuus, jota koen päivittäin, on jotain niin raastavaa ja uuvuttavaa, että sitä on vaikea selittää. Hävettää myöntää tällaisia tunteita "julkisesti" enkä olekaan ihan varma, julkaisenko tätä tekstiä ollenkaan. Mun on kuitenkin tosi vaikea puhua tästä asiasta juuri kenellekään, joten ehkä tämän aukikirjoittaminen helpottaisi vähän. Saa nähdä.

Nyt on kuitenkin pakko kohdata taas todellisuus ja jatkaa hommia.Toivottavasti se onnistuu tänään ilman täyttä sekoamista.