Otsikko kuulostaa aika mahtipontiselta, mutta mun elämäntilanne nyt vain on kirjaimellisesti juuri tuota :D Tai ainakin saattaa olla. Tänään nimittäin pitäisi selvitä, muutammeko miehen kanssa toiselle paikkakunnalle miehen töiden ja opintojen perässä. Jännittää niin pirusti, enkä sen vuoksi ole eilen ja tänään pystynyt keskittymään graduntekoon ollenkaan.
Eniten tässä jännittää se, että mä en tunne sieltä paikkakunnalta ketään, en yhtä ainoaa ihmistä. Olen käynyt paikkakunnalla tasan kerran joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta sekin oli vain pikainen yöpyminen hotellissa kesälomareissun aikana. Eli toisin sanoen, en tunne koko kaupunkiakaan ollenkaan. Ja mitä vielä, eipä mulla työpaikkaakaan ole vielä tiedossa. Ja se kaupunki on sitäpaitsi aika kaukana nykyisestä asuinpaikastamme.
Joku (ainakin pari mun ystävää) voi pitää turhan uhkarohkeana tällaista "ex-tempore" lähtöä ilman tukiverkkoa ja tietoa työpaikasta. Mutta joka tapauksessa, haluamme jossain vaiheessa muuttaa muualle asumaan, sillä haluamme nähdä elämää myös kotipaikkakunnan ulkopuolella. Ja vaikka muuttaisimme myöhemmin, tilanne voisi kuitenkin olla se, että ensin pitää mennä toisen työpaikan perässä ja toinen sitten etsii sitä työtä paikanpäällä. Näin se usein menee. Itseänikin hirvittää, mutta olen ajatellut, että meillä on vain yksi elämä elettävänä. Täytyy uskaltaa ottaa riskejäkin, jotta voi saavuttaa haluamiaan asioita ja kasvaa ihmisenä. Sitäpaitsi, ainahan voi muuttaa vaikka takaisin, jos siltä tuntuu. Mielummin teen niin, kuin mietin ikuisesti, olisiko pitänyt uskaltaa lähteä.
|
http://weheartit.com/entry/35347607# |
Tämäkin pohdinta voi loppujen lopuksi olla turhaa. Voi olla, että emme muutakaan. Tänään kuitenkin pitäisi asian selvitä ja odotan malttamattomana miehen soittoa. Jos tilanne sitten näyttää vihreää valoa, siitä se härdelli vasta alkaakin. Kämppä, työt, kaikki järjestelyt.
Niin, ja pitäis tää gradukin saada pakettiin.